Näppituntumalla

Luin Seppo Saarion mainion sijoituskirjan jo 1970-luvulla nuorena opiskelijana. Pidin sitä tyypillisena amerikkalaisvaikutteisena itseapuoppaana ja huijauksena. Kuulosti epäuskottavalta, että miljoonat kertyisivät tavallisen ihmisen nurkkiin. Niinpä oli viisainta sitoa kaulaliina tiukasti, ostaa nakkeja ja talvikengät ja paarustaa juomaan kaljaa Rattoriklubille. 

 Tällaista ajattelua taisin viljellä pitkälle 1990-luvulle saakka. Sitten kiinnostus heräsi ja ryhdyin kotipankin yhdistelmärahastoihin. Niissä oli isot kulut ja kehno tuotto ja aivan tavan takaa tyhjensin salkun ikuisessa rahapulassa. Kummallista näet on, että mitä suurempi on palkka, sitä enemmän on rahanreikiä. Vasta 2011 aloin tosissani ottaa selvää asioista ja kun luin Saarion uudelleen, oikein tuli hiki. Mikä tylsimys olin ollutkaan!

Kun nyt osakesijoittamisen sanomaa tulvii jokaisesta tuutista, voi olla vaikea ymmärtää niitä epäilyjä, joita tavallinen ihminen tunsi pääomamarkkinoita kohtaan. Haavikon sanoin menneisyys on toinen maa ja siellä on toiset tavat. Kasinokapitalismista iskeytyivät mieleen vinosti hymyilevät tuunaset ja kourit pankkien bulvaaneina. Sijoitustuotteet perustuivat usein johdannaisin, ne olivat kalliita ja moni niistä täytti huijauksen tunnusmerkit. Suoriin osakesijoituksiin piti olla paksu lompakko suurien transaktiokulujen vuoksi. Sisäpiiritiedon käyttö oli kuulemma tavallista.

Näitä aikoja valaisee mainiosti Kim Lindströmin teos Viisikymmentä vuotta pörssin sisäpiirissä.

Mutta tässä sitä ollaan. Ostan osakkeita ja indeksirahastoja tiheällä ajallisella hajautuksella. Kymmenessä vuodessa salkku on paisunut paristakymmestä tuhannesta vajaaseen kolmeen sataan tuhanteen. Sijoittaminen on osa elämää, pieni mutta tärkeä. Talousuutisia seuraamalla pysyy jyvällä  maailman vinhassa menossa.

Sota loppuu aikanaan. Erityisen pahalta näyttää Venäjän kansan tulevaisuus, Ukrainan jälleenrakennuksesta sen sijaan on tulossa suuri menestystarina. Näin voi olettaa historian valossa. Monesti tappio on voiton siemen.