Tilipäätös 2012 ja skumppaa

Kuva: Alko Oy

Moni on varmaan ajatellut velan olevan välttämätön paha, jonka kanssa on vain opittava elämään. Näin on myös Kinskin laita. Herääminen todellisuuteen tapahtui muutama vuosi sitten, kun aloin tajuta, mistä palkkarahojen ohimarssi tilipäivänä johtui. Reilusti yli puolet suurenpuoleisesta nettopalkasta meni suoraveloituksena Luottokunnalle ja kolmelle muulle luottokorttiyhtiölle, pankin joustoluottoon ja luotollisen kulutusluottotilin hoitamiseen minimisummilla. Ja silti velkaa oli  jatkuvasti vuosipalkan verran, jopa yli 100% . Eikä mitä tahansa velkaa, vaan muovirahaa. Pääsi ulkomaille koska vain, kapakassa tuli tarjottua hövelisti, mikään matka, vaate tai työkalu ei ollut liian kallis kun sen pani Visan tai Mastecardin puolelle.

Kun sitten ryhtyi katselemaan tilitietoja tarkemmin, yllätys oli aikamoinen. ”Edullisen” kulutusluoton todellinen vuosikorko hipoi pahimmillaan kahtakymmentäviittä, kun laski mukaan kaikki toimitusmaksut, laskutuslisät ja muun tilpehöörin. Ja kun tällainen ralli oli kestänyt pari vuosikymmentä, tuli oikein hiki kun mietti, mitä se merkitsi korkoa korolle periaatteen valossa. Olin maksanut suuren osan palkastani pankeille ja luottoyhtiöille -en vain yhdelle –pelkästään siitä ilosta, että likviditeettiä riitti ja jos luottoraja meni yli yllättävän rahantarpeen sattuessa, puhelinsoitolla pankkiin sai luottorajaan muutaman tonnin lisää. 

Kaikki oli alkanut hyvin viattomasti muistaakseni jo vuonna 1985. Ostin tuolloin asuntokiipeliin joutuneelta kaveriltani tämän auton ja vastikkeeksi hän takasi silloin aika mitättömältä tuntuneen 11000 markan lainan, kun rahaa ei käteisenä sattunut olemaan. Tili avattiin paikallisen Osuuspankkiin Joustoluoton nimellä ja se on kulki mukanani vuosia. Luottorajakin nousi vuosien varrella asteettain 8600 euroon. Siihen kun lämäsi 5000 euron Visan päälle, ei olut köyhä tai kipeä. Ammatin puolesta tuli myös 3200 euron luottorajalla Mastercard, jossa takuumiehenä oli ammattiliitto. Välistä kortit olivat oli maksettu pois, mutta silti niistä naksuttivat vuosimaksut. Suurimman osan ajasta luotot olivat tapissa ja pitipä joskus ottaa pankista lisälainaakin.

Samaan aikaan tietysti sijoitin. Tein kivijalkapankin kautta pienillä summilla suoria osakeostoja aina kun rahaa muka oli. Transaktiomaksut olivat hirveät. Kotimaisen osakerän hankinta tai myynti maksoi 16 euroa, ulkomaisten osakkeiden vielä enemmän. Sen vuoksi ostin vain kotimaisia pörssiosakkeita. Eniten tietysti Nokiaa, joka tekee meidät kaikki rikkaiksi ja sitten Talvivaaraa, lupausta, Kainuun kansan pelastajaa. 

Ja pieniä teknologiayhtiöitä,  Säilytysmaksut olivat korkeat, mutta nehän voi vähentää verotuksessa. 

Velkahan oli vain vipua, jolla tehostetaan sijoitustoimintaa. Jälkikäteen en ihmettele yhtään, että vastoin kuin moni muu, sain aina syntymäpäivänäni pankistani onnittelukortin...

Yhtenä päivänä otin sitten kynän käteen ja ryhdyin laskemaan ilman kaunistelua missä mennään. Ryhdyin pitämään päiväkirjaa tuloista ja menoista. Muutaman vuoden jälkeen homma hiukan oikeni, mutta hidasta oli. Sattumoisin tutustuin netin kautta etevään sijoituskirjoittajaan Pasi Haviaan, jonka blogista löytyi paljon tuttua. Tuolloin jo hyvin menossa ollut oikaisuliike ryhdistyi, kun tavailin vaikkapa tätä kirjoitusta .

Ennen pitkää olin velaton ja ryhdyin panemaan nettotuloistani 2/3 sijoittamiseen. Lopetin kivijalkapankin lihottamisen ja siirryin nettivälittäjään. 

Vuoden 2012 sijoitusvarallisuuden nousu on ollut huomattava. Omistukset ovat lisääntyneet, joskin salkun tuotto on ollut hyvin vaatimatonta ennenkaikkea tappiollisen Nokiaseikkailun vuoksi. Tähän palaan myöhemmin. Kuivin jaloin niukin naukin.

Plop!   Hyvää Velatonta Uutta Vuotta!